Tasiilaqin rannikkokylästä on lähimpään kaupunkiin Nuukiin 700 kilometriä. Se on yhtä paljon kuin Kemistä Helsinkiin. Grönlannissa henkinen etäisyys kahden paikan välillä on kuitenkin suurempi. Tasiilaqissa asuvien nuorten haaveena olisi jonain päivänä päästä käymään lukiota, koska kotipaikassa se ei ole mahdollista.

Eino, Lars ja Thomas ovat jääneet ja palanneet Tasiilaqiin kukin omista syistään. Heitä yhdistää sitkeä kyky nauttia elämästä ja käsitellä yhteisössä tapahtuvia pahoja asioita karnevalistisen ja sukupuolirajoja rikkovan itseilmaisun keinoin.

Eino on ohjannut neljän vuoden ajan teatteriryhmää, jossa hädin tuskin täysi-ikäiset huutavat julki seksuaalisten hyväksikäyttäjiensä tekoja. Ääneen sanominen tekee asian todeksi ja ehkäisee ehkä edes yhden turhan itsemurhan. Larsin osuus dokumentissa rakentuu kokonaan tällaisen perheessä tapahtuvan tragedian ympärille. Tunnehyöky ja sitä seuraava sitkeä arkisen elämän jatkuminen määrittää Kasper Kiertznerin elokuvan ytimen. Tältä näyttää todellinen selviytymiskyky.

Päähenkilöiden itse kuvaama materiaali istuu saumattomasti Jonas Møllerin ammattilaisotteeseen. Kuvakehyksien ympärillä ja lomassa kajastaa toinen, satumainen todellisuus Nicole Jonassonin taiteen värittämänä.

Johanna Siik

-----------

Lars, Eino and Thomas are fighting for a better future for themselves and their friends in Tasiilaq in eastern Greenland. A youth film about hope, dreams and the right to be yourself in turbulent times.

Production notes

With great skill and sensitivity, Kasper Kiertzner frees himself from the aesthetic canons characterising the documentary form and hands the camera over to his protagonists (who are actually credited as directors of photography alongside Jonas Möller) who use it to confess their feelings in their Tunumiit dialect; he gives free rein to their histrionics, he leaves space for randomness, at certain points he gets them to pose in the village’s deserted streets, he films them as they navigate their way between the rocks, and he uses old film or video footage he finds on their mobile phones. And all of these images are shot through with a profound humanity, a desire to share which is neither condescending nor sentimental, but pure documentation of what’s hidden beneath our skin. And, of course, within their dreams.

Camillo De Marco, Cineuropa